Martin K. Mauer
2005-04-03 15:22:08 UTC
Tässä pieni tosikertomus, jonka olen aikoinaan kirjoittanut muistiin.
Mukana olleiden henkilöiden nimet olen korvannut merkinnöillä X1 ja
X2.
(Nimeksi kävisi ehkä "Hölmöläinen seikkailee, osa I")
Kello oli noin yksi yöllä. Olimme ajamassa kohti Helsinkiä. Matkamme
tyssäsi hieman ennen Hartolaa. Autosta alkoi kuulua outoa jurisevaa
ääntä, joka paheni pahenemistaan. Auto alkoi lisäksi täristä.
Ajattelin, että nyt viallinen laakeri hajosi lopullisesti, ja että
seuraavaksi auton rengas varmaan irtoaa. Jatkoimme ajoa hidasta
vauhtia lähimmälle linja-autopysäkille, jossa kokeilin, onko
jompikumpi eturenkaista kuuma. En huomannut mitään, joten jatkoimme
hitaasti madellen kohti lähintä huoltoasemaa. Pysähdyimme vielä kerran
tai pari tutkimaan tilannetta, ja tällöin X1 huomasi, että toinen
takarengas on tyhjä. Syy auton käyttäytymiseen ei ollutkaan laakeri
vaan hajonnut rengas. Kun matelimme lähimmälle huoltoasemalle Hartolan
risteykseen, rengas oli jo aivan silppuna. Kävimme kuitenkin vielä
keskustassa etsimässä puhelinkoppeja, josta voisimme soittaa X2:lle.
Ainoa löytämämme kolikkopuhelin oli rikki.
Jätimme auton huoltoaseman pihaan ja rupesimme nukkumaan siinä.
Tästähän meillä oli jo kokemusta ulkomaanmatkaltamme. Yö oli vain
kylmempi kuin Ranskassa tai Saksassa, ja palelimme aika lailla.
Nukkumisesta ei muutenkaan tullut juuri mitään.
Aamulla kävelimme edestakaisin huoltoaseman ja keskustan välistä tietä
selvitellessämme linja-autoaikatauluja ja soitellessamme X2:lle
löytämästämme toimivasta kolikkopuhelimesta. Näiden selvittelyjen ja
soittelujen tuloksena X1 lähti klo. 08.20 linja-autolla Helsinkiin, X2
rupesi järjestämään rahaa ja vararengasta meille, ja minä jäin
käppäilemään pitkin Hartolan raitteja. Kävin myös huoltoaseman
baarissa juomassa parit kaakaot sekä lukemassa hyllystä löytyneen
V8-magazinen (joka oli vapaasti luettava asiakaslehti).
Hartola osoittautui melkoiseksi maalaiskirkonkyläksi. Aivan keskellä
taajamaa oli metsiä ja pusikkoisia soita, joihin tutustuin aivan
sattumalta kävellessäni lämpimikseni erilaisia keskustasta lähteviä
lenkkejä. Kävin mm. jääkiekkokaukalolla, joka oli aivan keskellä
soista metsää ja kuitenkin vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä
keskustasta. Kaukalon lähettyvillä näytti olevan koulu.
Joskus vähän ennen kymmentä palasin ties monennenko kerran autolle ja
aloin napostella kaupasta ostamiani eväitä. Syötyäni pari patongin
palaa juuston kanssa ja juotuani pari lasillista mehua huomasin,
kuinka poliisiauto kaarsi pihaan tankkamaan. Sillä välin, kun toinen
poliisi tankkasi, toinen istuskeli autossa ja näytti tuijottavan minua
ja rengasrikoista autoamme. Arvelin, että kohta poliisit tulisivat
kyselemään, että missäs rengas on puhjennut, ja että mitä minä siinä
oikein odottelen tai jotain muuta typerää. En halunnut joutua
poliisikuulusteluun, enkä halunnut selvitellä tekemisiäni tai
tekemättä jättämisiäni kenellekään, joten kävelin huoltoasemalle.
Ennen lähtöäni kaadoin mehua kuppiini ja join sen oikein näyttävästi
ja rauhallisesti, jotta en vaikuttaisi mitenkään hermostuneelta tai
pelokkaalta poliisien silmissä, ja jotta he eivät alkaisi epäillä
mitään. Myös pihan poikki yritin samasta syystä kävellä mahdollisimman
hitaasti ja rauhallisesti.
Kävelin huoltoaseman nurkan taakse paineilma- ja vesihanoille ja jäin
sinne tarkkailemaan tilannetta. Olin katselevinani, kuinka autoilijat
lisäilivät ilmaa autojensa renkaisiin. Samalla katselin myös
huoltoaseman takapihalla olevia tyhjiä renkaita ikään kuin itselleni
vararengasta etsien. Poliisit tuntuivat viipyvän tankkauspaikalla
epätavallisen pitkään, mikä vaikutti epäilyttävältä. Ajattelin
huvittuneena, että jos joku tulisi kyselemään, mitä siinä oikein
seisoskelen, vastaisin, että poden yleistä "poliisiallergiaa", ja en
siksi voi olla pitkään samassa pihassa poliisien kanssa.
Vihdoin poliisiauto nytkähti liikkeelle, ja kävelin saman tien pihaan
aikoen palata autollemme. Näin kuitenkin, että poliisiauto siirtyikin
automme viereen, ja poliisit ilmeisesti rupesivat tutkimaan sitä.
Tajusin, että käveleminen autolle olisi merkinnyt varmaa
poliisikuulusteluun joutumista. Niinpä livahdin sisään huoltoaseman
pesuhalliin ja olin etsivinäni tyyppiä, jonka kanssa aiemmin aamulla
olin puhunut ja jolta olin kysellyt, olisiko huolto-asemalla sopivia
renkaita. Kun poliisit näyttivät jäävän pitkäksi aikaa automme luo,
hermostuin yhä enemmän ja aloin joutua suorastaan paniikkiin. En
nimittäin kerta kaikkiaan ole sitä ihmistyyppiä, joka haluaisi joutua
poliisin kuulusteltavaksi missään tilanteessa, jos se vain on
vältettävissä. Tajusin sitä paitsi, että yhä jatkuva oleskelemiseni
pesuhallissa näyttäisi poliisin silmissä piileskelyltä, jos he minut
sieltä löytäisivät. Olin täydellisessä umpikujassa.
Huomattuani, että pesuhallin ovi ei ole kovin selvästi poliisien
näkyvissä, luikahdin takapihalle ja painun saman tien roskalaatikoiden
välistä läheiseen pusikkoon, jossa oli joku mies ulkoiluttamassa isoa
saksanpaimenkoiraa. Alussa olin vielä etsiskelevinäni sopivia renkaita
romurenkaiden kasasta, mutta kun lopulta näin poliisiauton kaartavan
huoltoaseman takapihalle, viimeinenkin epäilys katosi mielestäni:
tiesin, että poliisit etsivät minua. Käveleminen heidän näkyviinsä
pusikosta olisi ollut henkinen itsemurha; olisin joutunut selittämään
paljon muutakin kuin pelkän renkaan puhkeamisen.
Muutamassa minuutissa olin muuttunut rauhallisesta autossa
istuskelevasta eväiden syöjästä pusikossa henkensä edestä poliisia
pakenevaksi takaa-ajetuksi. Täysin normaali ja rauhallinen tilanne oli
hetkessä ajautunut käsittämättömäksi painajaiseksi.
Ryntäilin tuntemattomassa kosteassa metsässä täysin paniikin vallassa
ja yritin päästä mahdollisimman kauaksi huoltoasemasta ja poliiseista.
Arvelin, että koska mitään selkeää syytä minun etsimiseeni ei
ilmeisesti voi olla olemassa, poliisit tuskin hälyttävät koko
eteläisen Suomen poliisivoimia perääni. He eivät nähneet, mihin
suuntaan oikeastaan poistuin huoltoasemalta. Metsä oli tosin
luonnollinen poistumissuunta, koska toisella puolella oli maantie.
Aikani harhailtuani saavuin jonkin puutavarafirman pihaan, jonka läpi
kävelin portille ja edelleen yleiselle maantielle. Olin pohtinut
tilannetta metsässä kävellessäni ja tullut siihen tulokseen, että
pakoilemisestani ei olisi mitään hyötyä, sillä poliisit odottaisivat
joka tapauksessa autoni luona niin kauan, että ilmestyisin paikalle.
Ja jos en minä ilmestyisi, niin ennen pitkää sinne saapuisi X2
autollaan ja joutuisi kuulusteltavaksi. Niinpä alistuin kohtalooni,
enkä enää edes yrittänyt piileskellä. Arvelin, että poliisit voivat
olla paikalla minä hetkellä tahansa, ja elleivät he ole juuri sillä
paikalla, he tapaavat minut kuitenkin jossakin muualla kävelemässä.
Mietin, mikä olisi sopiva peitetarina, jolla saisin selitettyä
käytökseni.
Kauan minut ei tarvinnutkaan peitetarinaani kehitellä, kun poliisiauto
jo kurvasi risteyksestä näkyviin. Se ajoi ensiksi ohitseni, jolloin
yritin kävellä niin huolettoman tuntuisesti kuin voin - vaikka olin
aivan kauhusta jäykkänä ja pulssini hakkasi varmasti ylikierroksia.
Poliisiauto kääntyi takanani ja palasi menosuuntaani. Ajettuaan
muutamia metrejä edelleni se pysähtyi, ja kaksi poliisia astui esiin
käsiraudat vyöllä heiluen. Kuljettajan paikalta nousi tummatukkainen
poliisi ja alkoi esittää kysymyksiä. Myös hänen vaaleatukkainen
parinsa, nuorempi ja kokemattomalta vaikuttava poliisi esitti
kysymyksiä. Poliisit kysyivät ensiksi puhjenneesta renkaasta ja
tiedustelivat, mistä olin tulossa ja minne menossa ja missä asun ja
oliko auto minun jne. Tilanne oli epämiellyttävä, ja olin varmasti
hyvin epävarma ja välttelevä antaessani vastauksia. Mietin jokaista
vastaustani huolellisesti, sillä en halunnut kertoa mitään, mikä
saatettaisiin tulkita kannaltani raskauttavaksi seikaksi. Toisaalta
liika vaitonaisuuskin oli tietysti pahasta ja herätti epäilyksiä.
Selitin, että X2 on juuri lähtenyt autollaan järjestämään minulle apua
rengaspulmassa, ja että odotan häntä saapuvaksi paikalle joskus yhden
paikkeilla. Siihen saakka kulutan vain aikaani katselemalla
paikkakuntaa, joka on ennestään aivan outo minulle.
Kun poliisit ottivat puheeksi nopean käväisemiseni autolla, joka
seikka oli saanut heidän epäluulonsa heräämään, kerroin kävelleeni
autolta huoltoaseman nurkalle katselemaan, näkyisikö siellä miestä,
jonka kanssa jo olin aiemmin keskustellut rengaspulmastani. Onneksi
poliisit eivät tulleet kysyneeksi, miksi en sitten palannut autolleni,
ja miksi he löysivät minut muutaman minuutin kuluttua noin kilometrin
päästä, suunnasta, jonne ei ole edes tietä, villapusero havunneulasten
ja muiden metsän roskien peitossa. Hah, hah. Minkähän peitetarinan
olisin siihen keksinyt? Ehkä oli katselemassa, löytyisikö metsästä
mustikoita.
Esitettyään jonkin aikaa kysymyksiä poliisit vaativat minua näyttämään
henkilöllisyyspapereitani. Onneksi olin sattunut nappaamaan
rahakukkaroni mukaani poistuessani autosta, joten voin esittää
tyypeille ajokorttini. Tutkittuaan sitä ja otettuaan yhteyttä
radiopuhelimella jonnekin, tyypit palauttivat korttini ja lopettivat
kyselemisen melko pian sen jälkeen. Sain jatkaa päämäärätöntä
harhailuani Hartolan hiekkateillä. Ehkä olin epävarmuudestani
huolimatta tullut lopulta antaneeksi tarpeeksi luotettavan kuvan
itsestäni. Jokin epäilyn siemen tyyppien mieleen luultavasti kuitenkin
jäi itämään, mutta he eivät pystyneet sanomaan itselleen mistä oikein
voisi olla kyse, ja mistä minua oikeastaan pitäisi epäillä.
Poliisin kuulustellessa minua olin tilanteessa, jossa minulla ei ollut
mahdollisuutta pienimmässäkään määrin ärsyttää heitä tai oikoa heidän
väitteitään. Yksi väite, jonka olisin ehdottomasti halunnut oikaista
ensimmäiseksi, oli väite nopeasta käväisemisestäni autolla. Poliisit
eivät voineet tietää, oliko autossa käyntini nopea vai olinko istunut
siinä koko aamun, koska he eivät olleet nähneet kun saavuin auton luo.
He näkivät vain poistumiseni, jonka yritin tehdä niin rauhallisesti ja
hitaasti kuin mahdollista, jotta en herättäisi epäluuloja - ja
kuitenkin epäluulot heräsivät. Olin autossa eväitäni syömässä ja
radiota kuuntelemassa (joka unohtui päälle kun poistuin) noin 10-15
minuuttia, joista poliisin pihassa ollessa kenties 2-3 minuuttia. Tuo
viimeksi mainittu aika oli siis ilmeisesti liian lyhyt, koska se loi
vaikutelman nopeasta käväisemisestä.
Autoilijoiden kannattaa pitää mielessään, että rikkinäisestä autosta
ei yksinäisen mieshenkilön pidä missään tapauksessa poistua poliisin
ollessa näkyvissä - ellei hän halua kokea hollywoodmaista
takaa-ajodraamaa ja esittää itse siinä pääosaa. Jos tällaisen draaman
haluaa kuitenkin kokea, ja jos siihen haluaa lisäksi vielä
dramaattisempia otoksia poliisiauton sisältä ja kenties
poliisiasemaltakin, kannattaa unohtaa henkilöllisyyspaperit autoon
sieltä poistuessaan.
Mukana olleiden henkilöiden nimet olen korvannut merkinnöillä X1 ja
X2.
(Nimeksi kävisi ehkä "Hölmöläinen seikkailee, osa I")
Kello oli noin yksi yöllä. Olimme ajamassa kohti Helsinkiä. Matkamme
tyssäsi hieman ennen Hartolaa. Autosta alkoi kuulua outoa jurisevaa
ääntä, joka paheni pahenemistaan. Auto alkoi lisäksi täristä.
Ajattelin, että nyt viallinen laakeri hajosi lopullisesti, ja että
seuraavaksi auton rengas varmaan irtoaa. Jatkoimme ajoa hidasta
vauhtia lähimmälle linja-autopysäkille, jossa kokeilin, onko
jompikumpi eturenkaista kuuma. En huomannut mitään, joten jatkoimme
hitaasti madellen kohti lähintä huoltoasemaa. Pysähdyimme vielä kerran
tai pari tutkimaan tilannetta, ja tällöin X1 huomasi, että toinen
takarengas on tyhjä. Syy auton käyttäytymiseen ei ollutkaan laakeri
vaan hajonnut rengas. Kun matelimme lähimmälle huoltoasemalle Hartolan
risteykseen, rengas oli jo aivan silppuna. Kävimme kuitenkin vielä
keskustassa etsimässä puhelinkoppeja, josta voisimme soittaa X2:lle.
Ainoa löytämämme kolikkopuhelin oli rikki.
Jätimme auton huoltoaseman pihaan ja rupesimme nukkumaan siinä.
Tästähän meillä oli jo kokemusta ulkomaanmatkaltamme. Yö oli vain
kylmempi kuin Ranskassa tai Saksassa, ja palelimme aika lailla.
Nukkumisesta ei muutenkaan tullut juuri mitään.
Aamulla kävelimme edestakaisin huoltoaseman ja keskustan välistä tietä
selvitellessämme linja-autoaikatauluja ja soitellessamme X2:lle
löytämästämme toimivasta kolikkopuhelimesta. Näiden selvittelyjen ja
soittelujen tuloksena X1 lähti klo. 08.20 linja-autolla Helsinkiin, X2
rupesi järjestämään rahaa ja vararengasta meille, ja minä jäin
käppäilemään pitkin Hartolan raitteja. Kävin myös huoltoaseman
baarissa juomassa parit kaakaot sekä lukemassa hyllystä löytyneen
V8-magazinen (joka oli vapaasti luettava asiakaslehti).
Hartola osoittautui melkoiseksi maalaiskirkonkyläksi. Aivan keskellä
taajamaa oli metsiä ja pusikkoisia soita, joihin tutustuin aivan
sattumalta kävellessäni lämpimikseni erilaisia keskustasta lähteviä
lenkkejä. Kävin mm. jääkiekkokaukalolla, joka oli aivan keskellä
soista metsää ja kuitenkin vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä
keskustasta. Kaukalon lähettyvillä näytti olevan koulu.
Joskus vähän ennen kymmentä palasin ties monennenko kerran autolle ja
aloin napostella kaupasta ostamiani eväitä. Syötyäni pari patongin
palaa juuston kanssa ja juotuani pari lasillista mehua huomasin,
kuinka poliisiauto kaarsi pihaan tankkamaan. Sillä välin, kun toinen
poliisi tankkasi, toinen istuskeli autossa ja näytti tuijottavan minua
ja rengasrikoista autoamme. Arvelin, että kohta poliisit tulisivat
kyselemään, että missäs rengas on puhjennut, ja että mitä minä siinä
oikein odottelen tai jotain muuta typerää. En halunnut joutua
poliisikuulusteluun, enkä halunnut selvitellä tekemisiäni tai
tekemättä jättämisiäni kenellekään, joten kävelin huoltoasemalle.
Ennen lähtöäni kaadoin mehua kuppiini ja join sen oikein näyttävästi
ja rauhallisesti, jotta en vaikuttaisi mitenkään hermostuneelta tai
pelokkaalta poliisien silmissä, ja jotta he eivät alkaisi epäillä
mitään. Myös pihan poikki yritin samasta syystä kävellä mahdollisimman
hitaasti ja rauhallisesti.
Kävelin huoltoaseman nurkan taakse paineilma- ja vesihanoille ja jäin
sinne tarkkailemaan tilannetta. Olin katselevinani, kuinka autoilijat
lisäilivät ilmaa autojensa renkaisiin. Samalla katselin myös
huoltoaseman takapihalla olevia tyhjiä renkaita ikään kuin itselleni
vararengasta etsien. Poliisit tuntuivat viipyvän tankkauspaikalla
epätavallisen pitkään, mikä vaikutti epäilyttävältä. Ajattelin
huvittuneena, että jos joku tulisi kyselemään, mitä siinä oikein
seisoskelen, vastaisin, että poden yleistä "poliisiallergiaa", ja en
siksi voi olla pitkään samassa pihassa poliisien kanssa.
Vihdoin poliisiauto nytkähti liikkeelle, ja kävelin saman tien pihaan
aikoen palata autollemme. Näin kuitenkin, että poliisiauto siirtyikin
automme viereen, ja poliisit ilmeisesti rupesivat tutkimaan sitä.
Tajusin, että käveleminen autolle olisi merkinnyt varmaa
poliisikuulusteluun joutumista. Niinpä livahdin sisään huoltoaseman
pesuhalliin ja olin etsivinäni tyyppiä, jonka kanssa aiemmin aamulla
olin puhunut ja jolta olin kysellyt, olisiko huolto-asemalla sopivia
renkaita. Kun poliisit näyttivät jäävän pitkäksi aikaa automme luo,
hermostuin yhä enemmän ja aloin joutua suorastaan paniikkiin. En
nimittäin kerta kaikkiaan ole sitä ihmistyyppiä, joka haluaisi joutua
poliisin kuulusteltavaksi missään tilanteessa, jos se vain on
vältettävissä. Tajusin sitä paitsi, että yhä jatkuva oleskelemiseni
pesuhallissa näyttäisi poliisin silmissä piileskelyltä, jos he minut
sieltä löytäisivät. Olin täydellisessä umpikujassa.
Huomattuani, että pesuhallin ovi ei ole kovin selvästi poliisien
näkyvissä, luikahdin takapihalle ja painun saman tien roskalaatikoiden
välistä läheiseen pusikkoon, jossa oli joku mies ulkoiluttamassa isoa
saksanpaimenkoiraa. Alussa olin vielä etsiskelevinäni sopivia renkaita
romurenkaiden kasasta, mutta kun lopulta näin poliisiauton kaartavan
huoltoaseman takapihalle, viimeinenkin epäilys katosi mielestäni:
tiesin, että poliisit etsivät minua. Käveleminen heidän näkyviinsä
pusikosta olisi ollut henkinen itsemurha; olisin joutunut selittämään
paljon muutakin kuin pelkän renkaan puhkeamisen.
Muutamassa minuutissa olin muuttunut rauhallisesta autossa
istuskelevasta eväiden syöjästä pusikossa henkensä edestä poliisia
pakenevaksi takaa-ajetuksi. Täysin normaali ja rauhallinen tilanne oli
hetkessä ajautunut käsittämättömäksi painajaiseksi.
Ryntäilin tuntemattomassa kosteassa metsässä täysin paniikin vallassa
ja yritin päästä mahdollisimman kauaksi huoltoasemasta ja poliiseista.
Arvelin, että koska mitään selkeää syytä minun etsimiseeni ei
ilmeisesti voi olla olemassa, poliisit tuskin hälyttävät koko
eteläisen Suomen poliisivoimia perääni. He eivät nähneet, mihin
suuntaan oikeastaan poistuin huoltoasemalta. Metsä oli tosin
luonnollinen poistumissuunta, koska toisella puolella oli maantie.
Aikani harhailtuani saavuin jonkin puutavarafirman pihaan, jonka läpi
kävelin portille ja edelleen yleiselle maantielle. Olin pohtinut
tilannetta metsässä kävellessäni ja tullut siihen tulokseen, että
pakoilemisestani ei olisi mitään hyötyä, sillä poliisit odottaisivat
joka tapauksessa autoni luona niin kauan, että ilmestyisin paikalle.
Ja jos en minä ilmestyisi, niin ennen pitkää sinne saapuisi X2
autollaan ja joutuisi kuulusteltavaksi. Niinpä alistuin kohtalooni,
enkä enää edes yrittänyt piileskellä. Arvelin, että poliisit voivat
olla paikalla minä hetkellä tahansa, ja elleivät he ole juuri sillä
paikalla, he tapaavat minut kuitenkin jossakin muualla kävelemässä.
Mietin, mikä olisi sopiva peitetarina, jolla saisin selitettyä
käytökseni.
Kauan minut ei tarvinnutkaan peitetarinaani kehitellä, kun poliisiauto
jo kurvasi risteyksestä näkyviin. Se ajoi ensiksi ohitseni, jolloin
yritin kävellä niin huolettoman tuntuisesti kuin voin - vaikka olin
aivan kauhusta jäykkänä ja pulssini hakkasi varmasti ylikierroksia.
Poliisiauto kääntyi takanani ja palasi menosuuntaani. Ajettuaan
muutamia metrejä edelleni se pysähtyi, ja kaksi poliisia astui esiin
käsiraudat vyöllä heiluen. Kuljettajan paikalta nousi tummatukkainen
poliisi ja alkoi esittää kysymyksiä. Myös hänen vaaleatukkainen
parinsa, nuorempi ja kokemattomalta vaikuttava poliisi esitti
kysymyksiä. Poliisit kysyivät ensiksi puhjenneesta renkaasta ja
tiedustelivat, mistä olin tulossa ja minne menossa ja missä asun ja
oliko auto minun jne. Tilanne oli epämiellyttävä, ja olin varmasti
hyvin epävarma ja välttelevä antaessani vastauksia. Mietin jokaista
vastaustani huolellisesti, sillä en halunnut kertoa mitään, mikä
saatettaisiin tulkita kannaltani raskauttavaksi seikaksi. Toisaalta
liika vaitonaisuuskin oli tietysti pahasta ja herätti epäilyksiä.
Selitin, että X2 on juuri lähtenyt autollaan järjestämään minulle apua
rengaspulmassa, ja että odotan häntä saapuvaksi paikalle joskus yhden
paikkeilla. Siihen saakka kulutan vain aikaani katselemalla
paikkakuntaa, joka on ennestään aivan outo minulle.
Kun poliisit ottivat puheeksi nopean käväisemiseni autolla, joka
seikka oli saanut heidän epäluulonsa heräämään, kerroin kävelleeni
autolta huoltoaseman nurkalle katselemaan, näkyisikö siellä miestä,
jonka kanssa jo olin aiemmin keskustellut rengaspulmastani. Onneksi
poliisit eivät tulleet kysyneeksi, miksi en sitten palannut autolleni,
ja miksi he löysivät minut muutaman minuutin kuluttua noin kilometrin
päästä, suunnasta, jonne ei ole edes tietä, villapusero havunneulasten
ja muiden metsän roskien peitossa. Hah, hah. Minkähän peitetarinan
olisin siihen keksinyt? Ehkä oli katselemassa, löytyisikö metsästä
mustikoita.
Esitettyään jonkin aikaa kysymyksiä poliisit vaativat minua näyttämään
henkilöllisyyspapereitani. Onneksi olin sattunut nappaamaan
rahakukkaroni mukaani poistuessani autosta, joten voin esittää
tyypeille ajokorttini. Tutkittuaan sitä ja otettuaan yhteyttä
radiopuhelimella jonnekin, tyypit palauttivat korttini ja lopettivat
kyselemisen melko pian sen jälkeen. Sain jatkaa päämäärätöntä
harhailuani Hartolan hiekkateillä. Ehkä olin epävarmuudestani
huolimatta tullut lopulta antaneeksi tarpeeksi luotettavan kuvan
itsestäni. Jokin epäilyn siemen tyyppien mieleen luultavasti kuitenkin
jäi itämään, mutta he eivät pystyneet sanomaan itselleen mistä oikein
voisi olla kyse, ja mistä minua oikeastaan pitäisi epäillä.
Poliisin kuulustellessa minua olin tilanteessa, jossa minulla ei ollut
mahdollisuutta pienimmässäkään määrin ärsyttää heitä tai oikoa heidän
väitteitään. Yksi väite, jonka olisin ehdottomasti halunnut oikaista
ensimmäiseksi, oli väite nopeasta käväisemisestäni autolla. Poliisit
eivät voineet tietää, oliko autossa käyntini nopea vai olinko istunut
siinä koko aamun, koska he eivät olleet nähneet kun saavuin auton luo.
He näkivät vain poistumiseni, jonka yritin tehdä niin rauhallisesti ja
hitaasti kuin mahdollista, jotta en herättäisi epäluuloja - ja
kuitenkin epäluulot heräsivät. Olin autossa eväitäni syömässä ja
radiota kuuntelemassa (joka unohtui päälle kun poistuin) noin 10-15
minuuttia, joista poliisin pihassa ollessa kenties 2-3 minuuttia. Tuo
viimeksi mainittu aika oli siis ilmeisesti liian lyhyt, koska se loi
vaikutelman nopeasta käväisemisestä.
Autoilijoiden kannattaa pitää mielessään, että rikkinäisestä autosta
ei yksinäisen mieshenkilön pidä missään tapauksessa poistua poliisin
ollessa näkyvissä - ellei hän halua kokea hollywoodmaista
takaa-ajodraamaa ja esittää itse siinä pääosaa. Jos tällaisen draaman
haluaa kuitenkin kokea, ja jos siihen haluaa lisäksi vielä
dramaattisempia otoksia poliisiauton sisältä ja kenties
poliisiasemaltakin, kannattaa unohtaa henkilöllisyyspaperit autoon
sieltä poistuessaan.